Eilen ahdisti tosi paljon.

S soitti, ihan kuin lupasikin. Se puhelu vaan pahensi mun oloa, mutten syytä siitä S:ää, koska hän sanoi vain totuuden. "Joskus sä vitutat mua ihan helvetisti." No, sitten halusin tietää, että miksi. "Koska me yirtetään auttaa sua, mutta sä et tee mitään." 
Tottahan se on. En mä mitään tee parantumisen eteen siis.
Mutta mulla on puolustuskeino. Ehkä.
Mä en näe mitään järkeä 'parantumisessa', koska tätä ahdistusta ehkä voikin lievittää, mutta miten ihmeessä muka oppisin pitämään itsestäni, tälläisestä läskistä idiootista. En mitenkään.

S sanoi, että hän ehkä soittaa tänään. Ehkä. Minä vain en ole varma haluanko puhua hänen kanssaan. Koska se vain pahentaa mun omaa fiilistä. Mutta toisaalta haluan.
Minä edelleen rakastan S:ää. Sille en vain voi mitään.

Kyllä mä sille varmaan vastaan, jos se soittaa. Jos.

Eilen illalla mietin vain itsemurhaa. Tai sen yrittämistä, koska tiedän kyllä, etten kuitenkaan onnistu siinä, ainakaan sillä keinolla, jota ajattelin.

Nukuin taas todella huonosti. Nukahdin joskus puoli yhden aikaan ja heräsin 20 yli viisi. Sen jälkeen vain makasin sängyssä silmät kiinni, mutten nukkunut.
Ihanat melkein viiden tunnin yöunet.
Ei ihme, että väsyttää.

Voisin mennä nukkumaan. Enkä herätä enää koskaan. 


Ps. Tossa edellisessä postauksessa pitäisi lukea, että "Haluan kuolla. Haluan tehdä itsemurhan.", mutta jostain syystä se loppu ei tullut siihen. Sen siitä saa, kun yrittää kännykällä kirjoittaa ja julkaista. Anteeksi.